Vuosi 2014

Pikkujoulu 8.12. Lyseumklubbenilla

Pikkujoulua vietettiin perinteiseen tapaan, tosin tällä kertaa hieman pienemmällä joukolla kuin aiemmin. Surkea sää karsi osallistujia. Mutta ruoka oli maittavaa, juomat riittivät ja tunnelma muutoin oli lämminhenkinen. Joululauluja säesti pianolla Leili Guseinova.

Susan Ikonen ja Dudintsev 6.11.2014

Yhteiskuntakritiikkiä neuvostoliittolaisittain? oli otsikkona FM Susan Ikosella, joka väitöskirjatyönsä pohjalta kertoi Vladimir Dudintsevin (1918 - 1998) kirjailijantyöstä ja kohtaloista Neuvostoliitossa. Dudintsev tunnetaan kahdesta suomennetustakin teoksestaan "Ei yksin leivästä, 1956" ja "Valkeat vaatteet, 1987". Teokset nousivat varsin merkittäviksi Neuvostoliiton kirjallisessa ja poliittisessa elämässä, vaikka niillä ei kaunokirjallisesti ollut erikoista vaikutusta. Ne edustivat perinteistä sosialistista realismia. Dudintsev ei myöskään ollut varsinainen dissidentti ja aluksi hänen teostensa vastaanotto oli myöteinen. Pian kuitenkin suhtautuminen hänen ensimmäiseen teokseensa muuttui ja sitä alettiin kritisoida samoilla perusteilla kuin sitä oli aiemmin kehuttu. Dudintsevin sankari nousi kollektiivia vastaan, vaikkakin sosialististen ihanteiden puolesta ja tätä eivät vallanpitäjät hyvällä katsoneet. Tilanne kärjistyi, kun Kirjailijaliiton kokouksessa Dutintsevin teosta käsiteltäessä Konstantin Paustovski käytti voimakkaan puheenvuoron kirjan puolesta ja leimasi 1937 jälkeisen neuvostonomenklatuuran ylimieliseksi, sivistymättömäksi ja välinpitämättömäksi joukoksi.

Toinen teos sai odottaa julkaisuaan pitkään, ei kuitenkaan sensuurin tai poliittisen painostuksen takia, vaan Dudintsevin työn pitkittymisen ja ehkä jonkinlaisen itsesensuurin takia. Tässä teoksessa Dudintsev tarttui neuvostotieteen yhteen kummallisimpaan vaiheeseen, lysenkolaisuuteen, jota hän ruoti perunanjalostukseen paneutuneet kasvitieteilijän näkökulmasta.

Susan Ikonen on tutkimuksissaan seurannut varsin tarkkaan Dudintsevin teosten käsittelyä ja niiden saamaa vastaanottoa ja kytkenyt ne hyvin oivaltavasti neuvostoyhteiskunnan yleisiin trendeihin ja maailmanpolitiikan vaikutuksiin NL:n kulttuuripolitiikassa. Harvoin on Pietari-seurassa yleisö niin intensiivisesti, kuin jännityskertomusta,  seurannut esitelmöitsijän kertomaa tarinaa.

Laila Hirvisaari ja Pekka Pesonen vetivät väkeä

Pietari-seura järjesti yhdessä Pietarin instituutin ystävien kanssa tilaisuuden Helsingin Yliopistolla 9.10. Tilaisuudessa kirjailija Laila Hirvisaari ja professori Pekka Pesonen keskustelivat Hirvisaaren tuotannosta hänen Katarina Suurta koskevien kirjojen "Minä Katarina ja Me Keisarinna" pohjalta.

Hirvisaari on työskennellyt Katarinan parissa runsaat 19 vuotta alkaen hän Kansallisteatterille kirjoittamastaan näytelmästä. Nyt käsillä olleissa kirjoissaa Hirvisaari kuvaa keisarinnan elämää fiktion kautta, pohjaten kuitenkin laajaan ja huolellisesti tutkittuun historia-aineistoon. Hän kutsuu Katariinaa elämän mesenaatiksi, jolla oli kaksi eri persoonaa ja joita Hirvisaari on pyrkinyt teoksissaan ajamaan takaa. Hirvisaaren Katariina on tieteen ja taiteen sivistynyt ihminen mutta toisaalta vallanhimossaan keinoja kaihtamaton hallitsija. Hirvisaari on käyttänyt aineistonaan mm. suomennuttamiaan  Voltaren ja Katarinan kirjeenvaihtoa sekä valtavaa määrää Pietarissa ja Krimillä ottamiaan valokuvia, jotka nousevat esiin teosten yksityiskohtaisessa ja elävässä kerronnassa.

Pesosen kysymykseen, "entä nämä Katarinan miehet", Hirvisaari vastasi, että mitä sitten, Katarina oli nainen ja seksuaalinen ihminen, eikö tämä riitä?

Hieman teemasta poiketen Hirvisaari nosti myös esille liian vähäiselle arvostukselle jääneen kustannustoimittajien, kääntäjien, nuorten- ja lastenkirjailijoiden merkityksen kirjallisessa elämässä.

Pietarin helmet ja Kristina Rotkirch 8.9.2014

Pietari-seuran syyskausi avattiin toimittaja Kristina Rotkirchin esityksellä viime keväänä ilmestyneestä Pietarin helmet -kirjasta. Tämän hienon kulttuurioppaan toinen tekijä on professori Elena Hellberg-Hirn.

Kirja ei ole sellainen tavallinen matkaopas, jossa olisi esitelty tärkeimmät nähtävyydet, ruokapaikat ja kapakat. Viime mainittujen sijaan kirjassa on runoja ja kirjallisia sitaatteja valaisemassa esiin nostettuja Helmiä. Kristina Rotkirchin mukaan kirja on tarkoitettu etupäässä niille, jotka eivät aiemmin tunne venäläisyyttä tai Pietarin kulttuurikohteita. Tosin yleisön joukossa olleet paatuneimmatkin Pietarin tuntijat kertoivat löytäneensä siitä uutta tietoa ja arvostivat tekijöiden hienovaraista ja asiantuntevaa lähestymistapaa aiheeseensa.

Kirjaan on valittu 17 esiteltävää kohdetta, jotka kulttuurihistoriallisten esseiden muodossa herätetään eloon. Lisäksi kustakin kohteesta on valittu haastateltavaksi pietarilaisia, jotka tuntevat työyhteisönsä lisäksi Pietarin kulttuuria ja historiaa tai joiden omasta elämästä tai sukutaustasta löytyy kytkentöjä siihen suureen draamaan, joka on lyönyt leimansa kaupunkilaisiin ja sen kulttuuriin.

Venäläisen taiteen museon Jevgenia Petrova kertoo paitsi työstään myös oman tarinansa siitä, miten uskalsi ensi kerran laittaa neuvostoaikana Malevitsin työn näytteille. Eikä Anna Ahmatovan museota voisi esitellä ilman sen sielua Nina Popovaa. Monelle uusi ja aiemmin tuntematon kohde on nykytaiteen museo Erarta, jota esittelee museon murhatun mesenaatin leski Marina Varvarina. Muita kohteita ovat mm. Dom Knigi, Uuden Hollannin alue ja suunnitelmat sen tulevaksi käytöksi sekä Dostojevskin museo. Siellä tutustutaan hitaan lukemisen lukupiiriin.

12.5.2014 Arto Luukkanen: Suojelusenkeli

Kirja on aikamatka 21 vuoden taakse. Kertomus suomalaisille kovin tutusta Neuvostoliittolaisesta lähetystöneuvos Viktor Vladimirovista, Kekkosen henkiystävästä ja suomaisen eliitin "darlingista".

 Arto Luukkasen mielenkiinto Vladimiroviin heräsi kun muutama vuosi sitten paljastui hänen todellinen roolinsa Osasto 13:n "märkien operaatioden" tekijänä ja Suojelusenkelinä hänen toimiessaan Suomessa kylmän sodan aikana, vuosina 1954 - 1984. Osasto 13 oli jo Leninin aikana perustettu osasto jonka tehtävä oli hoitaa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia, ja se oikeus oli globaali.

Vakoilijaksi Vladimirov oli paljastunut jo Suomessa ollessaan brittien toimesta. Presidentti Kekkosen mieilipide paljastumiseen oli, että pidetään mies lähellä. Vladimirovista oli apua Suomen vientiponnistuksille Neuvostolitossa.

Vladimirovin sairastuessa syöpään suomalainen liike-elämä lupautui maksamaan neuvostodiplomaatin sairaalakulut, mutta tosin kävi. Lopulta Keskustapuolueen taholta laadittiin suunnitelma Vladimirovin muistelmista joilla sairaalakulut saatiin maksettua.

Arto Luukkanen kertoi kirjoittaneen kirjaa 4 vuotta ja neljään kertaan. Sadunkertojana hän oli riippuvainen historiasta ja luotettavista ihmisistä tietoineen. Siitä mitä meille ei kerrottu.

Kirjassa kerrotuista henkilöistä osa on fiktiivisiä, osa todellisia aikalaisia.

Kirjoittamisen prosessi oli vaikea, oli mentävä kauas päästäkseen lähelle.

Kirjoittaminen oli kurkistus pahaan ja hyvään - natsismiin ja kommunismiin jotka eivät paljoa eroa toisistaan. Samalla kirja antoi mahdollisuuden käsitellä suomettumista.

Arto Luukkanen kertoi saaneensa kirjan ilmestyttyä hyvää ja huonoa palautetta sekä puheluja suuttuneilta lukijoilta. Kirjoittajana hän kuitenkin kokee kirjoittaneensa kirjaa lempeällä huumorilla.

A-I.K. 

Pietarin jalanjäljillä

Vuoden 2014 retki rakentui Pietari Suuren teemalle. Kohteina oli kaupungin perustamiseen ja Pietari Suuren elämään liittyviä nähtävyyksiä. Syvällistä opastusta ajasta ja aiheesta antoi asiantuntijana matkalle osallistunut seuran puheenjohtaja professori Timo Vihavainen. Matkalla pysähdyttiin myös Viipuriin, jossa Aallon kirjastosta ja Viipurin taidemuseosta esitelmöi sisustusarkkitehti Ulla Tuononen. Tulkkauksesta Pietarin museoissa vastasi Toivo Tupin. Matkaraportti löytyy osiosta Matkoja.